tiistai 22. maaliskuuta 2016

Elokuu, älä tule vielä!

Vielä tänään
sinä painat varovasti jalkasi lattialle
ja tunnustelet
kestääkö se askeliesi painon.
Vielä tänään
tarraat kiinni käsiimme
ja liikut hitaasti samaan tahtiin kanssamme.
Mutta riemastuneessa ilmeessäsi on
jo lupaus huomisesta:
Minä menen, minä juoksen,
minä lennän eteenpäin!
Pysykää perässä,
olen matkalla seikkailuun!

Vauhtivesseli vailla vertaa! <3

Aurinko paistaa ja lumet sulaa, katselen merelle pienen pieni, mutta elämäni suurin aarre sylissä. Ollaan Koksissa osastolle juuri päässeenä, maaliskuussa 2014. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Siitä alkoi yhteinen taival rakkaan Murusemme kanssa. Muistan ne hetket kuin eilisen. Vaikkakin siitä on jo parisen vuotta aikaa. Oikeastikko kaksi vuotta? Aika menee aivan liian nopeaa. Minulle kyllä useat sanoivat, kun halusivat kannustaa rankan vauvavuoden/taaperovuoden aikana, että nauti, aika kiitää nopeasti. Yritin toki, mutta ei sitä aina siinä väsymyksessä osannut. Nyt kuitenkin mietin, että kunpa olisinkin enemmän pystynyt ja ottanut vielä enemmän irti ensimmäisistä vuosista. No, kaikkeni tein, ainakin sain olla läsnä koko ajan. Nämä Murusen kanssa eletyt vuodet ovat olleet elämäni rankimmat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta silti ehdottomasti elämäni parhaat vuodet. Siitä olen todella kiitollinen, että meidän ei ole tarvinnut laittaa lastamme hoitoon alle 2-vuotiaana. On ollut mahtavaa seurata lapsen kehitystä ja kasvua tiiviisti koko ajan. On myös ollut ihan huippua, kun on päässyt treenaamaan aina sopivan raon sattuessa kohdalle ja päässyt tapaamaan kavereita miltei milloin vain. Kyllä minä voin väittää, että mun kohdalla tänä kotiäitiys on ollut elämäni parasta aikaa. Huolimatta siitä, että univelkaa on kerääntynyt enemmän mitä koko elämäni aikana aiemmin. Miten huikeeta se olisikaan ollut, jos lapsi olisi nukkunut edes vähän paremmin, saatika jos nukkuisi hyvin. Ihan luksusta voisi siinä tapauksessa sanoa. 
Äskenhän vasta tuhisit sohvalla unia. <3

Mutta elokuussa, tulevan kesän lopussa, on sen aika, Murunen lähtee päiväkotiin ja minä palaan töihin lastentarhanopettajaksi. Tänään teimme virallisen päätöksen asiasta. Haikeus on todella suuri, ja mulla on jo valmiiksi ikävä. En tiedä miten selviän syksystä. Kaipa kaikkeen tottuu. Uskon, että tämä muutos on minulle kaikkein suurin, korjaan; otan rankimmin. Toki myös Muruselle muutos on hurja; rauhallisesta ja leppoisasta kotiarjesta, hulinaan ja vilinään päiväkotiin. Miten sitä selittääkään lapselle, että sinä lähdet nyt hoitoon ja äiti lähtee hoitamaan toisten lapsia..hehe. Tuo kombinaatio minua on aina hölmistyttänyt.

En ole ennen lasta työssäni osannut kyllä millään tasolla tajuta, miten valtava muutos perheelle on päivähoidon aloitus. Nyt kyllä osaan jatkossa tukea ja ymmärtää perheitä aivan eri tavoin. Ja tämän kahden vuoden aikana äitinä toimisessani on kyllä avautunut asioita enemmän kuin koko aiemmin eletyn elämäni aikana. On se vaan niin totta se klisee, että lapsi kasvattaa vanhempiansa enemmän kuin mikään muu. Että vaikka olen ollut pois työelämästä, niin en pysty väittää, että olisin pudonnut kelkasta. Päin vastoin. Olen ollut ”kehityskurssilla” reilun parin vuoden ajan. Uskon, että oma lapsi vain tukee ammatti-identiteettiä lastentarhanopettajana. Niin, on asioille syytkin miksi palaan tässä vaiheessa töihin, enkä talvella 2017. On paljon helpompi palata toimintakauden alussa päiväkotiin töihin ja Murusen on helpompi aloittaa myös uudessa ryhmässä ryhmäytymisaikana, kuin kesken kautta. Eikä kesken vuotta välttämättä saa juuri sitä tiettyä haluamaansa hoitopaikkaa lapselle. Että siksi elokuu.

Nyt tästä hetkestä eteenpäin päätän panostaa hetkiin ja nauttia niistä kiireettömistä aamuista (haha, tuota kiirettä meille ei kyllä varmaan ihan lähivuosina tule, kiitos Aamuvirkun). Toivon että kuukaudet menisisvät hitaasti, eikä elokuu saapuisi vielä pitkään aikaan!
Äidin rakas! <3




0 kommenttia:

Lähetä kommentti